Ajassa-kesäjatkokertomus osa 4: Amor ottaa ohjat

Ajassa-kesäjatkokertomuksen kutkuttava viimeinen osa! On aika nostaa kissa pöydälle ja selvittää asiat. Amor ampuu nuoliaan, mutta keihin kaikkiin ne osuvatkaan?

Stefan pysäköi auton, syöksyy ulos ja lähtee harppomaan vauhdilla pitkin Savonlinnan keskustaa. Hetken aikaa päämäärättömästi katuja mittailtuaan Stefan pysähtyy ja vetää syvään henkeä. Nyt on parempi rauhoittua hetki ja miettiä vasta sitten seuraavaa liikettä. Tunnekuohussa tulee usein tehtyä huonoja päätöksiä – sen jos minkä Stefan on oppinut yrittäjänä ollessaan.

Stefan katsoo ympärilleen tien risteyksessä. Iltapäivän aurinko paistaa kutsuvasti pankin kiviportaille, ja Stefan istuu alas. Portaiden kivipinta tuntuu mukavan viileältä. Yllätyksekseen Stefan huomaa silmiensä kostuvan. Hän ei ole itkenyt moneen vuoteen, mutta nyt kuuma kyynel vierähtää miehen poskelle.

***

Titan katse kiertää rutiininomaisesti yli pankkisalin. Kaikki kunnossa. Hän huikkaa vielä heipat kollegalleen ja astuu ulos aurinkoon.

Pankin portaat eivät kuitenkaan ole tyhjät. Jo Titan ensimmäinen askel tyssää portaat tukkivaan selkään ja hän tuntee tasapainonsa horjahtavan. Vain nopeat refleksit ja vanhan kilpavoimistelijan notkeus estävät Tittaa päätymästä rähmälleen asvaltille.

Saatuaan tasapainonsa ja itsevarmuutensa takaisin Titta kääntyy tuohtuneena pankin portailla kyyhöttävän miehen puoleen.

– Mitä ihmettä...?!?

Nopea katse kiharatukan itkuisiin kasvoihin saa Titan kiukun kaikkoamaan.

Jonkun toisen naisen mielestä portailla kyyneleitään nieleksivä mies saattaisi olla vetävä pakkaus – poikamaiset, ruskettuneet kasvot, vallattomat surffikiharat, valkoinen kauluspaita, jonka käärityt hihat paljastavat jäntevät, ruskettuneet käsivarret – mutta Titasta mies vaikuttaa lähinnä äitinsä kadottaneelta pikkupojalta.

– Voinko mie auttaa jotenkin? Sie et taida olla täkäläisiä.

Titta istahtaa miehen viereen portaalle ja katsoo tätä myötätuntoisesti.

– Onkos ollut rankka päivä?

Stefan huokaisee ja nostaa katseensa aivan kuin vasta huomaisi viereensä istahtaneen naisen.

– No, kai sitä niin voi sanoa. Ajoin tänne yhtä soittoa Helsingistä asti rakkauden perässä. Ja turhaan. Kaikki on pilalla!

– No, no. Tuskinpa vaan, Titta tyynnyttelee, kun miehen hartiat alkavat uudelleen vavahdella uhkaavasti.

Titan puhelin piippaa käsilaukussa. Hän kaivaa puhelimensa esiin ja katsoo näyttöä vaivihkaa. Viesti on Eveliinalta.

Olin Jussilla ukkosta paossa. Stefan ilmestyi sinne ja taisi käsittää väärin. Eikä meillä edes ole mitään Jussin kanssa! Mihin aikaan pääset töistä? Tarvitsisin olkapäätä!

Kylläpä näitä rakkauden runtelemia sieluja nyt tipahtelee syliini. Taidanpa vaihtaa tittelini henkilöhtaiseksi parisuhdeneuvojaksi! No, hoidetaan tapaus kerrallaan, Titta miettii ja päättää vastata Eveliinalle heti kiharapään pahimman tunneryöpyn laannuttua.

Kun Stefan saa itkunpuuskansa talttumaan, Titta uskaltautuu jatkamaan:

– Anna anteeksi, jos utelen, mutta mitä tapahtui? Kerro ihmeessä. Mie oon heikkona onnettomiin rakkaustarinoihin!

Stefan kertoo Titalle, kuinka hänen yrityksensä joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja yrityksen nimissä ollut asunto pistettiin myyntiin. Stefan ei ollut kertonut asiasta avovaimolleen, joka sai kuulla asiasta toista kautta ja pillastui. Avovaimo on ollut täällä Savonlinnassa karussa jo monta viikkoa. Ja kun Stefan nyt vihdoin uskaltautui ajamaan paikan päälle asioita selvittämään, nainen on jo löytänyt itselleen uuden miehen!

Titta katsahtaa vieressään istuvaan itkuiseen kaupunkilaiskomistukseen. Johan sattui! Tässähän taitaa päästä vielä hyvän haltiattaren hommiin!

Titta kätkee kasvoilleen pyrkivän hymynkareen ja tekstaa nopeasti Eveliinalle takaisin.

Ei hätää. Hyppää vain heti autoon ja tule pankille!

Titta lähettää mielessään hiljaisen pyynnön Afroditelle, Amorille ja kaikille muille mahdollisille rakastavaisten suojelijoille, jotka vain hänen mieleensä juolahtavat. Kunpa Eveliina vain nyt luottaisi Tittaan ja tekisi niin kuin tämä sanoo!

Sitten hän kääntyy taas Stefanin puoleen:

– Älä sie huoli. Asioilla on tapana järjestyä. Usko pois.

***

Eveliina parkkeeraa Peugeotinsa kadun varteen vinoparkkiin ja kävelee kohti pankkia. Pankin portailla istuu kaksi hahmoa. Toinen on selvästikin Titta, hänen punaisista kutreistaan ei voi erehtyä, mutta toinen hahmo pitää päätään käsiensä välissä niin, ettei Eveliina näe hänen kasvojaan.

Eveliina ottaa vielä muutaman varovaisen askeleen. Samassa kasvojaan käsiensä välissä piilotteleva hahmo nostaa hieman päätään vastatakseen jotain Titalle ja pudistaa sotkuisia kiharoitaan. Eveliina jähmettyy välittömästi tunnistaessaan Stefanin.

Samalla myös Titta huomaa Eveliinan ja viittoilee tätä jäämään paikalleen. Hän sanoo jotain Stefanille, taputtaa toverillisesti tämän selkää ja nousee portailta. Stefan ei edes nosta katsettaan sylistään.

Titta kipaisee Eveliinan luo. Eveliina on jo käännähtämässä ympäri, mutta Titta tarttuu häntä kevyesti mutta tiukasti käsivarresta.

– Nyt et kyllä karkaa! Teidän on aika selvittää asianne.

Titta taluttaa vastahankaisen Eveliinan hellän päättäväisesti Stefanin eteen.

– Tässä olisi eräs, jolla on sinulle asiaa.

Stefan katsahtaa ylös. Hänen ilmeensä vaihtelee ensin epäuskoisesta hämmentyneeseen, sitten vihaiseen ja lopulta sulaa aseista riisuvaksi koiranpennunkatseeksi.

– Eveliina. Mikset sinä ole vastannut minun puheluihini? Olen ollut aivan sairas huolesta.

Eveliina ei pysty sanomaan mitään. Hän vain katsoo Stefania kasvoillaan ilme, jota on mahdoton tulkita. Titta katsoo parhaaksi puuttua asiaan:

– Teidän kahden on puhuttava jo pelkästään taloutenne takia. Eveliinan rahat ovat aivan loppu. Mutta sitäkin tärkeämpää on se, että hän on edelleen täysin lääpällään sinuun, Stefan.

Eveliina vilkaisee Tittaan ymmällään. Mistä Titta arvasi?

– Kyllä ystävä tietää ja pankkineuvoja näkee tällaiset asiat, Titta naurahtaa Eveliinan ihmettelevälle ilmeelle.

– Menkää vaikka kävelylle, niin saatte puhuttua rauhassa. Olavinlinnan ympäri kulkee kaunis reitti. Sen jälkeen voisitte ajella minun luokseni. Laitan meille sillä aikaa jotain syötävää. Illalla voidaan yhdessä katsoa, miten saatte taloutenne taas tolpilleen. Varaan teille huomiseksi ajan pankkiin, niin järjestetään lainoillenne lyhennysvapaata ja laitetaan raha-asianne muutenkin reilaan niin, että selviätte pahimman yli.

***

– Eveliina, ihan ensimmäiseksi sinun täytyy uskoa, että tarkoitukseni ei ollut valehdella sinulle. Odotin sopivaa hetkeä kertoa, eikä sitä tuntunut koskaan oikein tulevan. Pelkäsin myös hieman sinua. Olet ollut jotenkin niin kylmä ja etäinen viime kuukaudet, ja halusin välttää riitaa.

– Stefan, minä menetin työpaikkani! Olen valvonut lukemattomia öitä stressatessani siitä, miten saamme rahamme riittämään elämiseen, lainanlyhennyksistä ja autovakuutuksista puhumattakaan! Sitten sinä menet ja kaadat yrityksesi! Laitat asuntomme, meidän yhteisen kotimme, myyntiin! Etkä viitsi edes mainita asiasta minulle!

Eveliina huomaa seisovansa hiekkatiellä ja karjuvansa kuin hullu vääpeli keskellä mitä kauneinta suomalaista järvimaisemaa. Rannassa koivu kaartuu veden päälle ja uittaa syvänvihreitä lehtiään kirkkaassa vedessä. Hieman kauempana uiskentelee joutsen harmaa ja pörröinen poikanen vanavedessään. Olavinlinna kohoaa majesteetillisena vastarannalla heijastuen tummana salmen tyyneen pintaan. Kaikkialla on vehreää, kaunista ja rauhallista.

Stefan seisoo tiellä häntä vastapäätä. Stefanin vihreiden silmien vakava katse kertoo Eveliinalle miehen olevan tosissaan. Stefan on valmis tekemään kaikkensa, jotta saisi mokansa korjattua.

– Tilanne ei ole niin paha kuin mitä luulet. Firma on todellakin selvitystilassa, mutta uskoakseni vältämme konkurssin. Niklas ja Joni ovat tehneet ympäripyöreitä päiviä muuttaakseen yrityksen kaiken mahdollisen omaisuuden rahaksi, jolla velat saataisiin maksettua. Asuntomme myyminen oli osa tätä operaatiota. Se oli aivan välttämätöntä. Luulin sitä paitsi, ettet edes viihtynyt Ullanlinnassa?

– En viihtynytkään! Mutta ei se silti oikeuta myymään toiselta kotia alta! Eveliina kiukuttelee, tosin jo melko ponnettomasti.

– Joka tapauksessa, tärkein uutinen tulee tässä: olen saanut aivan käsittämättömän hienon työtarjouksen. Minut halutaan vetämään yhtä projektia WTO:lle Geneveen. Tiedän, että olet aina halunnut muuttaa ulkomaille. Voisit vihdoin ryhtyä freelance-toimittajaksi ja tehdä juttuja Sveitsistä käsin. Maailman kauppajärjestön ja kaikkien muiden järjestöjen puuhista riittää kyllä raportoitavaa. WTO odottaa vastaustani maanantaihin mennessä. Työ alkaisi syyskuussa, Stefan kertoo ääni innosta kiihtyen.

Kun Eveliina ei sano mitään, Stefan tajuaa menneensä asioiden edelle.

– Siis siinä tapauksessa, että haluat vielä olla kanssani. Vai onko sinulla jo joku toinen? hän lisää hämillään.

– Ei. Se keltainen maatalo, josta minut löysit, on ystäväni Jussin. Yöllä ukkosti ihan kamalasti, ja menin sinne suojaan. Jussi on mahtava tyyppi. Olen viettänyt paljon aikaa hänen kanssaan, mutta vain kavereina. Miten sinä saatoit edes kuvitella, että ryntäisin heti uuden tuttavuuden syliin?

Eveliinan on vaikea pidättää itkuaan. Miehen epäilykset tuntuvat niin epäreiluilta. Vaikka onhan Eveliinan pakko myöntää, että olisi itsekin saattanut tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä vastaavanlaisessa tilanteessa.

– Anteeksi. Olin väärässä. Toivottavasti voit antaa minulle anteeksi?

Stefan levittää kätensä ja hetken emmittyään Eveliina sukeltaa miehen syliin.

Stefan painaa kasvonsa avovaimonsa silkkisiin hiuksiin. Ne tuoksuvat aivan yhtä ihanalta kuin ennenkin – puuvillalta ja vaniljalta – tosin nyt tuoksussa on lisänä jokin uusi vivahde. Kuin koivunlehtien tai järviveden raikkautta. Ja ehkä myös pieni häivähdys Marseille-saippuaa. Hän suukottaa avovaimonsa päälakea ja mumisee sitten tämän korvaan:

– Syyskuun alkuun on vielä reilusti aikaa. Mitä sanoisit, jos jäätäisiin tänne vielä vähäksi aikaa? Kai siellä mummon kammarissa on tilaa toisellekin mökkihöperölle? Voisimme hetken aikaa vain nauttia kesästä ennen uutta alkua.

***

Ensimmäisenä adventtina Titan puhelin piippaa eteisen pöydällä. Titta työntää paksun villashaalin harteiltaan ja nousee ylös. Hän tassuttelee villasukissaan eteiseen ja vilkaisee samalla ulos kuistin ikkunasta. Haapaveden rannat alkavat jo olla jäässä ja ensilumi peittää mansikkapeltoja.

Kuvaviesti Eveliinalta. Titta kävelee takaisin olohuoneeseen ja näppäilee samalla kuvan auki. Siinä he ovat: Eveliina ja Stefan Geneve-järven rannalla. Eveliina on kietonut kätensä Stefanin kaulan ympäri ja hymyilee onnellisena. Stefan moikkaa kameralle ja hänen hymynsä ulottuu korviin asti.

– Näyttävät onnellisilta, Titta näyttää kuvaa sohvalla köllöttelevälle Jussille ja käpertyy takaisin miehen kainaloon. Jussi hörähtää hänelle tuttuun tapaan:

– Parempi ollakin. Sen verran paljon me tuon kaupunkilaisparin eteen kesällä rehkimme.

Teksti: Minttu Käenmäki

Teksti: Paula-Maija Wallin

Kopioi sivun linkki: