Ajassa-kesäjatkokertomus osa 1: Pako mummon mökille

Neliosainen Ajassa-kesäjatkokertomus alkaa! Eveliina pakenee parisuhteen karikoita Savonlinnan seesteisiin järvimaisemiin. Saattaako epäonninen sattuma vanhat ystävykset yhteen? Ja kuka on baaritiskiin nojaileva vaalea komistus?

Eveliinan katse pyyhkäisee vielä kerran halki asunnon. Kauniit valkeat huonekalut kylpevät keskikesän iltapäivän auringossa. Ne ja kaikki muu saisi jäädä taakse. Jopa eteisessä majaileva, ärsyttävä golfbägi.

Hän nappaa eteisen pöydältä mukaansa avaimet ja käsilaukun sekä lattialta hätäisesti pakatun laukun. Vanhan kivitalon rappukäytävässä kaikuu, kun paksu puuovi lämähtää hänen takanaan kiinni. Eveliina harppoo muutamalla askeleella kiviportaat alas Korkeavuorenkadulle. Vasta auton ratin taakse istuuduttuaan lämpimät kyynelet pääsevät virtaamaan vuolaasti. Ne valuvat pitkin hänen poskiaan piirtäen vanoja huolellisen huomaamattomaan meikkiin.

Eveliina nykäisee hiusneulan pois nutturastaan ja antaa pitkien, vaaleiden suortuvien valahtaa vapaasti olkapäilleen. Moottori hyrähtää pehmeästi käyntiin. Navigaattorin mukaan matkaa olisi edessä reilut 300 kilometriä. Toisin sanoen neljä tuntia aikaa omien ajatusten kanssa ennen kuin auto kurvaisi mummon mökin pihaan Savonlinnan liepeillä.

Ajatukset laukkaavat yhtä vauhdilla kuin auto kiitää moottoritiellä. Aamuinen räjähtävä riita Stefanin kanssa yllätti Eveliinan aivan niin kuin kaikki muukin elämässä tällä hetkellä. Viimeisen vuoden ajan parisuhteessa oli ollut karikkoja enemmän kuin merikortissa konsanaan. Stefan teki ympäripyöreitä päiviä startup-yrityksessään ja Eveliina kipuili toimittajana lehtitalon jatkuvien muutosten pyörteissä. Kiireisen pariskunnan yhteinen aika jäi hyvän yön ja huomenen toivotusten väliin.

Stefan oli salannut Eveliinalta yrityksensä talousongelmat, ja firma oli ajautunut konkurssin partaalle. Myös firman nimissä oleva asunto, heidän kotinsa, pitäisi myydä. Kaikista ikävintä salailussa oli se, miten Eveliina sai kuulla asiasta.

– Stefan, sinun puhelimesi soi jo kolmatta kertaa. Se on Niklas. Nyt kyllä vastaan, Eveliina oli huikannut avomiehelleen suihkuun.

"Siitä teidän asunnon myymisestä vain soittelin", Stefanin yhtiökumppani sanoi linjan toisessa päässä.

Hetken kakistelun jälkeen Eveliina oli saanut kysyttyä Niklakselta, mistä hän oikein puhuu. Niklas oli kuulostanut hivenen häkeltyneeltä, kun kävi ilmi, ettei Eveliinalla ollut tuon taivaallista tietoa asunnon myynnistä saati yrityksen talousongelmista. "Teidän kannattaisi ehkä jutella Stefanin kanssa", Niklas oli todennut vaisusti ennen puhelun päättymistä.

Keskustelu Stefanin kanssa aiheesta ei ollut kovin rakentava. Jos yksipuolista huutomonologia keskusteluksi nyt edes voi kutsua. Eveliina ei ollut antanut Stefanille juuri suunvuoroa eikä lähtönsä jälkeen enää vastannut Stefanin puheluihin.

Eveliina oli ollut jo aiemmin huolissaan heidän yhteisestä taloudestaan. Toukokuussa hänelle oli käynyt huono arpaonni lehtitalon yt-neuvotteluissa ja hän joutui irtisanotuksi tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Irtisanomisajan palkka ei lämmittäisi hänen pankkitiliä enää kovin pitkään. Yrittäjänä toimivan Stefanin tulot taas vaihtelivat kuukaudesta toiseen.

Tämän aamun uutiset pyyhkäisivät kuitenkin Eveliinan yli kuin hyökyaalto ja saivat haukkomaan henkeä hukkuvan lailla. Petetty ja pettynyt – ne ovat Eveliinan päällimmäiset tunteet, kun Helsinki, yhteinen koti ja elämä jäävät taakse.

Yli 300 kilometriä kuumaa asfalttia takana. Eveliina kurvaa auton parkkiin Savonlinnan torin laitaan. Edellisestä visiitistä on vierähtänyt jo liki kaksi vuosikymmentä ja tori lörtsykojuineen näyttää paljon pienemmältä kuin lapsuuden helteisten kesien muistoissa.

Torikahvilasta tulvahtaa tuoreen kahvin ja korvapuustin tuoksu. Eveliinan vatsa kurnahtaa ilmoittaen väliin jääneestä lounaasta. Pitkän ajomatkan jälkeen pieni välipala maistuisi ennen kuin hän jatkaisi viimeiset kilometrit mummon mökille Haapaveden rantaan. Siitäkin on jo toistakymmentä vuotta, kun Eveliina viimeksi kävi mummon kesäpaikassa. Vanhempien ero, teini-iän kapina ja myöhemmin mummon kuolema vieraannuttivat Eveliinan täysin Itä-Suomen kauniista järvimaisemista.

– Tuleeko kahviin maitoa vai pistetäänkö oikein kermaa? herttainen tyttö huikkaa myyntitiskin takaa ja Eveliina palaa ajatustensa syövereistä tähän hetkeen.

– Hmm, öö, mustana kiitos, Eveliina takeltelee ja kaivaa lompakon käsilaukustaan.

Kukkarossa on ryppyinen kympin seteli – paljoa muuta siellä ei olekaan. Eveliina muistaa samassa ottaneensa edellisenä iltana pankkikortin juoksupusakan taskuun Kaivopuiston lenkille. Pankkitunnukset hän on näemmä muuten vain jättänyt lähtörytäkässä kotiin.

Eveliina vilkaisee kelloa kahvilan seinällä. 15.48. Hän ehtisi vielä pankkiin, niin ei tarvitsisi viettää koko viikonloppua rahattomana. Kuuma kahvi polttaa kieltä ja juustosämpylä takertuu kurkkuun, kun Eveliina hotkii välipalan ennen kuin kiirehtii kohti pankkikonttoria.

Kello odotusaulan seinällä tikittää kilpaa näyttöruudulla vilkkuvien numeroiden kanssa. Vuoronumero 72, 73 ja sitten 74. Pari minuuttia ennen sulkemisaikaa Eveliina ryntää tiskille, jossa punatukkainen pankkivirkailija hymyilee lämpimästi. Eveliina kertoo vuolaana virtana, miten hän unohti pankkikortin ja -tunnukset kotiin Helsinkiin. Pankkineuvoja vilkaisee Eveliinan ojentamaa ajokorttia.

– No siehän se olet, Eveliina! Muistatko, kuka mie oon? hän hihkaisee napauttaen etusormellaan kaulassaan riippuvaa henkilökorttia.

Eveliina lukee kortissa lukevan nimen: Titta Riipinen. Hän katsoo naista tarkemmin. Punaiset ilkikuriset kiharat on taltutettu pinneillä rennoksi nutturaksi. Nauravasilmäinen nainen on suunnilleen samanikäinen kuin hän. Hektisen päivän ja itkuisen ajomatkan turruttamat aivot lyövät muutaman sekunnin tyhjää, kunnes Eveliina tunnistaa tutut kasvot kaukaa parinkymmenen vuoden takaa.

Riipisten perhe asui lähellä mummon mökkiä. Titta oli saman ikäinen kuin Eveliina, joten tytöistä tuli lapsuuden kesälomien aikana ystävyksiä. Vuodet ja välimatka olivat kuitenkin tehneet tehtävänsä eivätkä he olleet enää vuosiin pitäneet yhteyttä.

– Titta, ei voi olla totta, Eveliina hihkaisee. Vieläkö sinä asut täällä? Onpa ihanaa nähdä!

– No täällähän mie taas, Titta naurahtaa. Meillä on kyllä rutkasti kuulumisia vaihdettavana! Ehtisitkö sie terassille tänä iltana?

Seinäkellon viisari naksahtaa puoli viiteen. On pankkikonttorin sulkemisaika. Eveliinan käteisnosto sekä uuden pankkikortin ja pankkitunnusten tilaus hoidetaan nopeasti viimeisten asiakkaiden poistuessa konttorin ovesta aurinkoiseen perjantai-iltapäivään. Titta ja Eveliina sopivat tapaavansa lasillisella myöhemmin illalla.

Alkupäivän apea mieli on vähän kirkastunut yllättävästä vanhan ystävän tapaamisesta. Eveliina ajaa nimismiehenkiharaista hiekkatietä. Kesän kypsä vehreys ja raikas maalaisilma tulvivat ikkunoista sisään. Autoradiosta soljuvat sokeriset sävelet nostavat mieleen muistoja hänen ja Stefanin tapaamisesta. Eveliina vaihtaa kanavaa ennen kuin kyynelet ehtivät jälleen sumentaa hänen silmänsä.

Eveliina kaartaa Peugeotinsa mummon mökin pihaan. Hiekkatien keskelle on kasvanut kunnon harjas heinää ja rikkakasvit ovat vallanneet pihan. Mökki on kuitenkin paremmassa kunnossa, kuin Eveliina uskalsi edes odottaa. Mummon poismenon jälkeen siellä ei ollut käynyt juuri ketään.

Vanha puuovi aukeaa naukuen. Sisältä mökistä tulvahtaa ummehtunut lastulevyn tuoksu. Eveliina astuu varovasti kynnyksen yli. Kaikki näyttää ihan samalta kuin lapsuudessa. Ainoastaan paksu pölykerros kertoo, ettei mökissä ole asuttu toviin. Tummanvihreä samettisohva pilkottaa valkean lakanan alta ja käkikello seinällä odottaa vain vetäjäänsä. Onneksi Eveliinalla olisi tulevina viikkoina aikaa siivota mökki entistä ehommaksi.

Nyt hänellä ei sen sijaan ole aikaa kuin pudottaa kassi tuvan lattialle ja suunnata takaisin Savonlinnaan tapaamaan Tittaa. Mummon polkupyörä nojaa tuttuun tapaan halkopinoon puuvajassa. Eveliina pumppaa pyörän renkaat nopeasti, loikkaa kolisevan ratsunsa selkään ja suuntaa muutaman kilometrin matkan takaisin Savonlinnaan.

***

Titta pompahtaa ylös penkistään ja vilkuttaa iloisesti jo kaukaa, kun Eveliina lukitsee pyöränsä terassin edustalle. Ilma seisoo raskaana ja ainoastaan läntiselle taivaanrannalle kaartaneesta auringosta saattaa päätellä, että helteinen päivä on vähitellen vaihtumassa trooppiseksi illaksi.

Eveliina pujottelee täyden terassin läpi pöytään. On perjantai-ilta ja koko Savonlinna tuntuu olevan ulkona nauttimassa kuumasta kesä-illasta ja kylmistä juomista.

– Mie tilasin siulle jo siiderin, Titta huikkaa pöydästä. Istuuduhan alas ja kerro, mitä siulle kuuluu?

Eveliina huokaisee ja pyöräyttää silmiään naurahtaen.

– Voi kuule, minulle on nyt sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Jospa sinä aloitat.

Niinpä Titta kertoo Eveliinalle, miten elämä on kuljettanut häntä vuosien aikana Savonlinnasta Jyväskylään opiskelemaan kauppaopistoon ja sieltä takaisin synnyinseuduille pienen pojan yksinhuoltajaksi. Tätä nykyä hän työskentelee Savonlinnan Nordeassa ja nauttii kaupungin rauhallisesta elämänrytmistä. Titta kaivaa lompakostaan kuvan pikkupojasta, jolla on yhtä punainen tukka kuin äidillään.

– Tämä on miun elämäni mies, Arttu. Hän on nyt 8-vuotias ja rakastaa jalkapalloa. Muita miehiä miun elämään ei viime aikoina oikein ole mahtunut. Mutta kerropa nyt, miten sie yhtäkkiä sieltä Hesasta tänne korpeen läksit?

– Tarvitsin vähän tilaa ajatuksilleni, Eveliina puuskahtaa ja kertoo irtisanomisestaan, Stefanista, heidän kuusi vuotta kestäneestä suhteestaan, viimeisen vuoden parisuhdekarikoista ja nyt saman aamun dramaattisista tapahtumista, jotka saivat Eveliinan ajamaan lapsuuden maisemiin nuolemaan haavojaan.

– Nyt en toden totta tiedä, mitä tehdä. Olen niin vihainen, etten halua kuulla pihaustakaan Stefanista. Sydämeni on aivan riekaleina. Luulen, että kaikki meidän välillämme on nyt loppu, Eveliina päättää kertomuksena silmät vetistäen.

Titta rutistaa Eveliinaa itsekin kyyneleitä pyyhkien.

– Voi pientä! Nyt vaihdetaan iloisempi vaihde silmään. Käy sie pyyhkimässä nuo itkusilmät niin mie tilaan meille toiset juomat.

Matkalla naistenhuoneeseen Eveliina huomaa baaritiskillä baarimikon kanssa jutustelevan komean miehen. Mies on ainakin 190-senttinen ja raamikas. Hänen salskea ja rehti olemuksensa tuo Eveliinalle mieleen vanhan Suomi-filmin sankarin.

Mies nojailee baaritiskiin rennosti, paino toisella jalalla. Istuvat farkut korostavat hänen hämmentävän hyvämuotoista takamustaan, jota Eveliina huomaa jääneensä tuijottamaan hieman liian pitkään.

Samassa Eveliina muistaa valuneet ripsivärinsä ja painuu suorinta tietä naistenhuoneeseen korjaamaan meikkiään. Se nyt vielä puuttuisi, että komistus näkisi hänet maskarat poskilla.

Kun Eveliina palaa baarin puolelle, ei raamikkaasta miehestä näy enää jälkeäkään. No, tyttöjen ilta tämän pitikin olla, Eveliina mietti siirtyessään takaisin terassille. Titan hersyvä hymy valaisee koko hämärtyvän kesäillan ja saa myös Eveliinan unohtamaan sydänsurunsa ja harminsa sekä nauttimaan ja nauramaan Titan hurmaavassa seurassa aina aamunkoittoon asti.

Poikiiko autoretki Savonlinnaan uuden ystävyyden – vaiko jotain enemmän? Lue neljäosaisen Ajassa-kesäjatkokertomuksen toinen osa!

Teksti: Minttu Käenmäki

Teksti: Paula-Maija Wallin

Kopioi sivun linkki: